Pys­ty­vät­kö lap­set ais­ti­maan yli­luon­nol­li­sia asioi­ta? Tätä poh­dim­me, kun tytär alkoi puhua “pojas­ta”.

– Ei poi­ka, koi­raa ei saa lyö­dä! tyt­tä­re­ni, 2, torui olkan­sa yli ja kään­tyi taas silit­tä­mään hoi­to­koi­raam­me.

– Pitää olla hel­lä.

Nor­maa­li tilan­ne, lap­si anta­mas­sa neu­vo­ja toi­sel­le. Pait­si ettei taka­na seis­syt ketään.

Olim­me juu­ri muut­ta­neet Hel­sin­gis­tä Por­voo­seen, ja tytär oli alka­nut puhua pojas­ta, joka pyö­ri uuden kotim­me kul­mis­sa. Tytär saat­toi aamul­la selit­tää tyh­jyy­teen, että pap­pa tekee aamu­pa­laa. Tai tui­jot­taa naa­pu­rin kei­nu­ja nenä ikku­naan pai­net­tu­na. Kun hänel­tä kysyi, mitä hän kat­soo, hän vas­ta­si:

– Poi­ka kei­nuu.

Kei­nus­sa ei istu­nut ketään.

Näi­tä tilan­tei­ta ker­tyi. Kar­mi­vin oli ilta, jona nuku­tin kolii­kis­ta kär­si­vää kuo­pus­ta ja koko huo­ne täyt­tyi itkus­ta. Yhtäk­kiä esi­koi­nen kat­soi ovel­le ja sanoi:

– Poi­ka tuli kat­so­maan. Poi­kaa pelot­taa, kun vau­va itkee.

Kun kysyin het­ken pääs­tä, mis­sä poi­ka oli nyt, esi­koi­nen vas­ta­si:

– Poi­ka on ihan kadok­sis­sa.

Miten rikas mie­li­ku­vi­tus lap­sel­la onkaan!

Mie­li­ku­vi­tus­ka­ve­rit kuu­lu­vat lap­suu­teen

Juu­ri tuos­sa iäs­sä lap­sen mie­li­ku­vi­tus alkaa vil­kas­tua. Moni kehit­tää itsel­leen näky­mät­tö­miä ystä­viä.

Lap­sil­le kuvi­tel­lut asiat tun­tu­vat tosil­ta, sil­lä toden ja epä­to­den väli­nen raja on kehit­ty­mä­tön.

Jäi­tä hat­tuun siis ja kum­mi­tus­ta­ri­nat sik­seen. Aikui­sen teh­tä­vä­nä on antaa lap­sen kuvi­tel­la ja haa­veil­la, mut­ta pitää todet ja epä­to­det eros­sa toi­sis­taan.

Olim­me juu­ri muut­ta­neet uuteen kau­pun­kiin. Kuo­pus oli syn­ty­nyt. Sano­taan­kin, että mie­li­ku­vi­tusys­tä­vät liit­ty­vät ennen kaik­kea eri­lai­siin elä­män­muu­tok­siin. Ne voi­vat myös liit­tyä sii­hen, ettei lap­sen elä­mäs­sä ole tar­peek­si virik­kei­tä. Tyl­sää mut­ta rea­lis­ti­sem­paa kuin kum­mi­tuk­set.

Tai ehkä kum­min­kin lap­sel­la on yli­luon­nol­li­sia kyky­jä…

Monet sano­vat, että lap­sil­la on ns. kuu­des ais­ti. Heil­lä on herk­kyyt­tä kokea yli­luon­nol­li­sia asioi­ta, joi­ta me paa­tu­neet aikui­set emme enää pys­ty koke­maan.

Las­ten tai­to laa­jem­paan koke­mus­maa­il­maan kuih­tuu kuu­lem­ma pois, kun me aikui­set tar­peek­si mon­ta ker­taa kuit­taam­me las­ten jutut  höpö­tyk­si­nä, mie­li­ku­vi­tus­jut­tui­na.

Who knows.

Toi­saal­ta mei­dän aikuis­ten teh­tä­vä­nä on ohja­ta las­ta erot­ta­maan tosi epä­to­des­ta. On häm­men­tä­vää lap­sel­le, jos aikui­nen alkaa suh­tau­tua hänen mie­li­ku­vi­tusys­tä­vään­sä kuin oike­aan hah­moon – tai kum­mi­tus­ta­ri­naan.

Kun mei­dän elä­mäm­me Por­voos­sa tasoit­tui ja tytär sai uusia ystä­viä, “poi­ka” haih­tui vähi­tel­len tyt­tä­ren jutuis­ta. Mie­li­ku­vi­tusys­tä­väs­tä ei enää puhut­tu, emme­kä me asias­ta kysel­leet­kään.

Poi­ka oli siis kadon­nut – kun­nes muu­ta­ma vuo­si myö­hem­min jut­te­lim­me erään naa­pu­rin kans­sa nii­tä näi­tä.

– Tie­sit­te­kö, että täs­sä tei­dän pihan nur­kal­la asuu joku hen­ki?

Mikä rikas mie­li­ku­vi­tus aikui­sel­la onkaan!